Kirkkauden Toivo (PDF)
(Tiedosto päivitetty 20.9.2020)
Vastaus adventtikirkon lausuntoon kirjasta:
Suomen Adventtikirkko on noteerannut Teppo Salmelan kirjan Kirkkauden Toivo antamalla siitä julkilausuman. Kirjassa tehdään heti selväksi, että se ei edusta adventtikirkon nykyistä virallista kantaa. Kuitenkin kirkon teologinen toimikunta näki tarpeelliseksi käsitellä kirjaa ja antaa lausunnon, joka Suomen adventtikirkon hallituksen vahvistamana ja johtajan saatesanoin lähetettiin jokaiseen adventtiseurakuntaan käsiteltäväksi. Kirjan levittäminen on kirkon johdon taholta haluttu kieltää adventtikansan keskuudessa. Kirkon julkilausumassa on kuitenkin vakavia epäkohtia, joista voisi nopeasti kommentoida seuraavaa:
Lausunnon avauksessa luodaan heti vastakkainasettelu leimaamalla Salmelan teos hyökkäykseksi adventtikirkon opinkohtia vastaan. Kirja on kuitenkin vahva puolustus niitä uskon pilareita kohtaan, joille adventtiusko on perustettu ja näinollen se puolustaa adventismia. Se, että kirjassa kutsutaan lukijaa avoimesti tarkastelemaan ja vertaamaan kolminaisuusoppia Raamatun puhtaaseen ja suoraan ilmoitukseen, näyttää olevan jotakin sellaista, jota ei saisi tehdä.
Kirkon lausunto etenee poimimalla kirjasta ”ongelmallisimmat teologiset perusväitteet”, jotka on numeroitu neljään eri kohtaan. Näihin neljään kohtaan teologinen toimikunta on laatinut vastineen. Toimikunnan kokoamissa neljässä kohdassa on joitain kirjassa esitettyjä väitteitä, mutta niiden lisäksi niissä on myös joukko väittämiä, joita ei kirjassa esitetä tai jotka ovat jopa vastoin sitä mitä kirjassa esiteteään.
Toimikunnan vastauksia tarkastellessa voikin huomata, että ne on suurelta osin kohdistettu näitä toimikunnan itse luomia olkinukkeja kohtaan. Tällainen olkinukkea vastaan taistelu on yksi argumentoinnin kardinaalivirheistä.
Todella monet kirjan lukeneista ovatkin kommentoineet lausuntoa, että se ei ole täysin rehellinen tai että ”adventtikirkko ja Teppo käyvät aivan eri keskustelua”. Vastine, joka ei onnistu tavoittamaan kirjassa esitettyjä ajatuksia, ei ole vastaus mihinkään.
Emme tässä lähde lähde purkamaan kirkon vastinetta kokonaisuudessaan, vaan katsomme muutamaa räikeimmistä olkinukeista.
Kohdassa kaksi annetaan ymmärtää, että kirjassa esitettäisiin Kristuksen olleen syntinen ihminen kuten me. Tällainen ajatus tulee esim. seuraavista lausunnoista: ”Jos Jeesus olisi ihmisenä ollut täysin samanlainen kuin me, hän ei voisi pelastaa meitä, vaan hän tarvitsisi itse pelastajaa. - - Me tarvitsemme Vapahtajan, joka on synnitön.”
Tällaiset puolustukset laittavat miettimään, että mahtoiko teologinen toimikunta hypätä kokonaan kirjan ydinsanoman ylitse? Kirjassa todistetaan monin kohdin, että Jeesus oli ihmisenä synnitön, täysin kuuliainen Isänsä käskyille ja että hän antoi täydellisen, tahrattoman uhrin, ja että hän on paljon enemmän kuin pelkkä esimerkkimme. Siinä yhteydessä, jossa Kristuksen elämä esitetään meidän esimerkkinämme, esitetään samalla, että hän on myös vanhurskautemme, joka varustaa meidät Pyhällä Hengellä kuuliaiseen elämään. Salmelan kirja painottaa Kristusta hyvin evankeliumikeskeisesti ja tuo esille myös sitä, minkä sisar White muotoilee seuraavalla tavalla:
”Kristus ei toivo mitään niin hartaasti kuin niitä, jotka edustaisivat maailmalle hänen Henkeään ja luonnettaan. - - Kristuksen uskonto merkitsee muutakin kuin syntien anteeksiantoa; se merkitsee syntiemme poisottamista ja tyhjiön täyttämistä Pyhän Hengen armolahjoilla. Se merkitsee jumalallista valistusta ja iloa Jumalassa. Se merkitsee, että sydän tyhjentyy omasta minästä ja tulee siunatuksi Kristuksen pysyvällä läsnäololla. Kun Kristus hallitsee sielussa, se on puhdas ja vapaa synnistä”. (E.G.White Kristuksen vertaukset, s. 307)
Tämä totuus, että uskova on Kristuksessa ja Kristus on meissä Henkensä kautta, on kirjan pääsanoma, josta sen nimikin tulee (Kristus teissä, kirkkauden toivo). Nyt kirkko vastineessaan esittää, että tämä totuus uskonvanhurskaudesta Kristuksessa olisikin ”väärää evankeliumia” ja se muka korottaa ihmistä ja alentaa Kristusta. Vastineessa jatketaan puhumalla ”perfektionismista” ja ”viimeisen sukupolven teologiasta” joihin Salmelan kirja ei viittaa sanallakaan.
Kohdan kolme väittämät on muotoiltu siten, että se antaa edelleen aihetta epäillä, ettei toimikunnan jäsenet ole lukeneet kirjaa ajatuksella, vaan siitä on etsitty ainoastaan eroavaisuuksia kirkon nykyiseen teologiseen linjaan nähden. Kirjasta on poimittu joitain yhteenvetoja ja niitä on tulkittu oman ajattelutavan mukaisesti. Yksi väittämä, jota ei kirjasta löydy kuuluu näin: ”Vain Isä ja Poika muodostavat kahden persoonan jumaluuden”. Koko konsepti jumaluudesta tässä mielessä olisi edelleen kolminaisuusopillinen eikä lainkaan raamatullinen.
Vastauksessaan toimikunta lähtee jälleen perustelemaan kantaansa geneerisillä kolminaisuusargumenteilla pyrkien osoittamaan Pyhän Hengen persoonallisuutta. Tämä antaa väärän käsityksen kirjan sisällöstä koskien Pyhää Henkeä, jonka persoonallisuus osoitetaan kirjassa huomattavasti kattavammin ja perusteellisemmin kuin mitä toimikunta tekee vastineessaan.
Kohdassa neljä esitetään ajatus, että kirjassa jaettaisiin tuomioita siitä, kuka pelastuu ja kuka ei: ”On väärin tehdä henkilökohtaisista käsityksistä pelastusehto”, vastineessa sanottiin.
Salmelan kirja ei tee henkilökohtaisista käsityksistä pelastusehtoa. Päinvastoin siellä todetaan: ”En siis odota, enkä halua, että kukaan tämän kirjan lukija uskoo mitä siinä sanotaan vain siksi, että se kuulostaa järkeenkäyvältä. En myöskään toivo, että kukaan jättäisi tämän kirjan lukematta vain, jos se sattuu haastamaan tiettyjä vakiintuneita käsityksiä. Haluan, että jokainen meistä tutkisi kirjoituksista, onko asia niin.” (s. 13).
Salmelan kirja tähdentää Jumalan tuntemisen tärkeyttä, ei pelkästään tiedollisena informaationa vaan myös käytännön kristillisyytenä. Siltä kantilta on aivan oleellista tietää, ketä me Jumalana palvomme. Kirja ei tuputa jotakin tiettyä käsitystä pelastusehtona vaan kutsuu tutkimaan asiaa itse Raamatusta sekä palvomaan Jumalaa hengessä ja totuudessa.
Kirjassa ei oteta kantaa siihen, onko Jumalan valtakunnassa oleva sellaisia, jotka vilpittömästi ovat uskoneet kolmiyhteiseen Jumalaan. Tuomio on Jumalan, mutta monilla tulee tuomiopäivänä olemaan helpompaa kuin niillä, jotka ovat hylänneet heille tarjolla olleen valon tai ovat kääntyneet siitä pois. Vain kova ja nöyrtymätön sydän tulkitsee varoituksen sanomat ja kutsut parannukseen tuomitsevina.
Kohdassa neljä myös väitetään, että Salmelan kirja julistaisi adventtikirkon Babyloniksi. Onko tällainen väite asenteellinen ja torjuva tulkinta kutsusta parannukseen? Kirjassa on Raamatun esikuvin ja adventtikansan historiassa tapahtuneiden tosiasioin osoitettu, että Jumalan jäännöskansassa tapahtuu luopumusta. Luopumuksessa oleva Laodikean seurakunta ei voi olla sama kuin Babylon. Siksi kirja ei julista Adventtikirkon olevan ilmestyskirjan Babylon, vaan päinvastoin ainakin seitsemän eri kertaa sanoo, että adventtikansa lähti ulos Babylonista. Pioneerien kokemuksessa täyttyi Raamatun esikuvat tästä.
Kirkon antama lausunto Salmelan kirjasta antaa aiheen esittää kysymys: Lukiko teologisen toimikunnan jäsenistä yksikään kirjan ajatuksella ja rukouksella läpi, niinkuin kirjan johdannossa kutsutaan? Antamansa vastineen sisältö osoittaa, että lausunnon tarkoitus ei ole niinkään ymmärtää ja analysoida kirjaa, vaan pikemmin asettaa se kyseenalaiseen valoon, jotta ihmiset eivät lukisi sitä. Vastineessa esitetään geneerisiä kolminaisuusargumentteja, jotka eivät vastaa läheskään kaikilta osin kirjan sisältöä. Kuitenkin kirja on kattavasti ja selvästi Raamatun ilmoituksen ja pioneerien historian pohjalta onnistunut perustelemaan ja osoittamaan heikoiksi vastineessa annetut argumentit.
Merkillepantavaa on sekin, että toimikunta oli poiminut kirjasta vain sellaisia kohtia, joihin uskoi voivansa antaa pätevältä näyttävän selityksen. Mutta esimerkiksi eräs tärkeimpiä kritiikin kohteita adventtikirkon nykyistä teologiaa kohtaan, johon kirjassa annetaan paljon sivutilaa ja johon palataan tuon tuosta, on sivuutettu täysin. Kyseessä on nimittäin jo johdannossakin esille tuotu asia siitä, miksi Salmelalle annettiin puhekielto. Sivulla kolme sanotaan: ”Syy hiljentämiseeni voidaan tiivistää yhteen pääkohtaan - koska uskon, että Jeesus Kristus on elävän Jumalan Poika”.
Salmelan kirja osoittaa monin tavoin, kirkon omien lausuntojen pohjalta, adventtikirkon nykyisen opetuksen, että Jeesus Kristus ei ole Jumalan todellinen, kirjaimellinen ainutsyntyinen Poika, vaan että kyseessä olisi kirkon mukaan ainoastaan vertauskuva, nimi ja pelkkä rooli. Tähän ei vastineessa haluttu puuttua, koska ei haluttu lausua ääneen sitä kiusallista tosiasiaa, että näin teologiamme tosiaan opettaa. Mutta hiljentyminen on tässä tapauksessa myöntymisen merkki.
”Joka kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään, mutta joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä.”
Lausunnon avauksessa luodaan heti vastakkainasettelu leimaamalla Salmelan teos hyökkäykseksi adventtikirkon opinkohtia vastaan. Kirja on kuitenkin vahva puolustus niitä uskon pilareita kohtaan, joille adventtiusko on perustettu ja näinollen se puolustaa adventismia. Se, että kirjassa kutsutaan lukijaa avoimesti tarkastelemaan ja vertaamaan kolminaisuusoppia Raamatun puhtaaseen ja suoraan ilmoitukseen, näyttää olevan jotakin sellaista, jota ei saisi tehdä.
Kirkon lausunto etenee poimimalla kirjasta ”ongelmallisimmat teologiset perusväitteet”, jotka on numeroitu neljään eri kohtaan. Näihin neljään kohtaan teologinen toimikunta on laatinut vastineen. Toimikunnan kokoamissa neljässä kohdassa on joitain kirjassa esitettyjä väitteitä, mutta niiden lisäksi niissä on myös joukko väittämiä, joita ei kirjassa esitetä tai jotka ovat jopa vastoin sitä mitä kirjassa esiteteään.
Toimikunnan vastauksia tarkastellessa voikin huomata, että ne on suurelta osin kohdistettu näitä toimikunnan itse luomia olkinukkeja kohtaan. Tällainen olkinukkea vastaan taistelu on yksi argumentoinnin kardinaalivirheistä.
Todella monet kirjan lukeneista ovatkin kommentoineet lausuntoa, että se ei ole täysin rehellinen tai että ”adventtikirkko ja Teppo käyvät aivan eri keskustelua”. Vastine, joka ei onnistu tavoittamaan kirjassa esitettyjä ajatuksia, ei ole vastaus mihinkään.
Emme tässä lähde lähde purkamaan kirkon vastinetta kokonaisuudessaan, vaan katsomme muutamaa räikeimmistä olkinukeista.
Kohdassa kaksi annetaan ymmärtää, että kirjassa esitettäisiin Kristuksen olleen syntinen ihminen kuten me. Tällainen ajatus tulee esim. seuraavista lausunnoista: ”Jos Jeesus olisi ihmisenä ollut täysin samanlainen kuin me, hän ei voisi pelastaa meitä, vaan hän tarvitsisi itse pelastajaa. - - Me tarvitsemme Vapahtajan, joka on synnitön.”
Tällaiset puolustukset laittavat miettimään, että mahtoiko teologinen toimikunta hypätä kokonaan kirjan ydinsanoman ylitse? Kirjassa todistetaan monin kohdin, että Jeesus oli ihmisenä synnitön, täysin kuuliainen Isänsä käskyille ja että hän antoi täydellisen, tahrattoman uhrin, ja että hän on paljon enemmän kuin pelkkä esimerkkimme. Siinä yhteydessä, jossa Kristuksen elämä esitetään meidän esimerkkinämme, esitetään samalla, että hän on myös vanhurskautemme, joka varustaa meidät Pyhällä Hengellä kuuliaiseen elämään. Salmelan kirja painottaa Kristusta hyvin evankeliumikeskeisesti ja tuo esille myös sitä, minkä sisar White muotoilee seuraavalla tavalla:
”Kristus ei toivo mitään niin hartaasti kuin niitä, jotka edustaisivat maailmalle hänen Henkeään ja luonnettaan. - - Kristuksen uskonto merkitsee muutakin kuin syntien anteeksiantoa; se merkitsee syntiemme poisottamista ja tyhjiön täyttämistä Pyhän Hengen armolahjoilla. Se merkitsee jumalallista valistusta ja iloa Jumalassa. Se merkitsee, että sydän tyhjentyy omasta minästä ja tulee siunatuksi Kristuksen pysyvällä läsnäololla. Kun Kristus hallitsee sielussa, se on puhdas ja vapaa synnistä”. (E.G.White Kristuksen vertaukset, s. 307)
Tämä totuus, että uskova on Kristuksessa ja Kristus on meissä Henkensä kautta, on kirjan pääsanoma, josta sen nimikin tulee (Kristus teissä, kirkkauden toivo). Nyt kirkko vastineessaan esittää, että tämä totuus uskonvanhurskaudesta Kristuksessa olisikin ”väärää evankeliumia” ja se muka korottaa ihmistä ja alentaa Kristusta. Vastineessa jatketaan puhumalla ”perfektionismista” ja ”viimeisen sukupolven teologiasta” joihin Salmelan kirja ei viittaa sanallakaan.
Kohdan kolme väittämät on muotoiltu siten, että se antaa edelleen aihetta epäillä, ettei toimikunnan jäsenet ole lukeneet kirjaa ajatuksella, vaan siitä on etsitty ainoastaan eroavaisuuksia kirkon nykyiseen teologiseen linjaan nähden. Kirjasta on poimittu joitain yhteenvetoja ja niitä on tulkittu oman ajattelutavan mukaisesti. Yksi väittämä, jota ei kirjasta löydy kuuluu näin: ”Vain Isä ja Poika muodostavat kahden persoonan jumaluuden”. Koko konsepti jumaluudesta tässä mielessä olisi edelleen kolminaisuusopillinen eikä lainkaan raamatullinen.
Vastauksessaan toimikunta lähtee jälleen perustelemaan kantaansa geneerisillä kolminaisuusargumenteilla pyrkien osoittamaan Pyhän Hengen persoonallisuutta. Tämä antaa väärän käsityksen kirjan sisällöstä koskien Pyhää Henkeä, jonka persoonallisuus osoitetaan kirjassa huomattavasti kattavammin ja perusteellisemmin kuin mitä toimikunta tekee vastineessaan.
Kohdassa neljä esitetään ajatus, että kirjassa jaettaisiin tuomioita siitä, kuka pelastuu ja kuka ei: ”On väärin tehdä henkilökohtaisista käsityksistä pelastusehto”, vastineessa sanottiin.
Salmelan kirja ei tee henkilökohtaisista käsityksistä pelastusehtoa. Päinvastoin siellä todetaan: ”En siis odota, enkä halua, että kukaan tämän kirjan lukija uskoo mitä siinä sanotaan vain siksi, että se kuulostaa järkeenkäyvältä. En myöskään toivo, että kukaan jättäisi tämän kirjan lukematta vain, jos se sattuu haastamaan tiettyjä vakiintuneita käsityksiä. Haluan, että jokainen meistä tutkisi kirjoituksista, onko asia niin.” (s. 13).
Salmelan kirja tähdentää Jumalan tuntemisen tärkeyttä, ei pelkästään tiedollisena informaationa vaan myös käytännön kristillisyytenä. Siltä kantilta on aivan oleellista tietää, ketä me Jumalana palvomme. Kirja ei tuputa jotakin tiettyä käsitystä pelastusehtona vaan kutsuu tutkimaan asiaa itse Raamatusta sekä palvomaan Jumalaa hengessä ja totuudessa.
Kirjassa ei oteta kantaa siihen, onko Jumalan valtakunnassa oleva sellaisia, jotka vilpittömästi ovat uskoneet kolmiyhteiseen Jumalaan. Tuomio on Jumalan, mutta monilla tulee tuomiopäivänä olemaan helpompaa kuin niillä, jotka ovat hylänneet heille tarjolla olleen valon tai ovat kääntyneet siitä pois. Vain kova ja nöyrtymätön sydän tulkitsee varoituksen sanomat ja kutsut parannukseen tuomitsevina.
Kohdassa neljä myös väitetään, että Salmelan kirja julistaisi adventtikirkon Babyloniksi. Onko tällainen väite asenteellinen ja torjuva tulkinta kutsusta parannukseen? Kirjassa on Raamatun esikuvin ja adventtikansan historiassa tapahtuneiden tosiasioin osoitettu, että Jumalan jäännöskansassa tapahtuu luopumusta. Luopumuksessa oleva Laodikean seurakunta ei voi olla sama kuin Babylon. Siksi kirja ei julista Adventtikirkon olevan ilmestyskirjan Babylon, vaan päinvastoin ainakin seitsemän eri kertaa sanoo, että adventtikansa lähti ulos Babylonista. Pioneerien kokemuksessa täyttyi Raamatun esikuvat tästä.
Kirkon antama lausunto Salmelan kirjasta antaa aiheen esittää kysymys: Lukiko teologisen toimikunnan jäsenistä yksikään kirjan ajatuksella ja rukouksella läpi, niinkuin kirjan johdannossa kutsutaan? Antamansa vastineen sisältö osoittaa, että lausunnon tarkoitus ei ole niinkään ymmärtää ja analysoida kirjaa, vaan pikemmin asettaa se kyseenalaiseen valoon, jotta ihmiset eivät lukisi sitä. Vastineessa esitetään geneerisiä kolminaisuusargumentteja, jotka eivät vastaa läheskään kaikilta osin kirjan sisältöä. Kuitenkin kirja on kattavasti ja selvästi Raamatun ilmoituksen ja pioneerien historian pohjalta onnistunut perustelemaan ja osoittamaan heikoiksi vastineessa annetut argumentit.
Merkillepantavaa on sekin, että toimikunta oli poiminut kirjasta vain sellaisia kohtia, joihin uskoi voivansa antaa pätevältä näyttävän selityksen. Mutta esimerkiksi eräs tärkeimpiä kritiikin kohteita adventtikirkon nykyistä teologiaa kohtaan, johon kirjassa annetaan paljon sivutilaa ja johon palataan tuon tuosta, on sivuutettu täysin. Kyseessä on nimittäin jo johdannossakin esille tuotu asia siitä, miksi Salmelalle annettiin puhekielto. Sivulla kolme sanotaan: ”Syy hiljentämiseeni voidaan tiivistää yhteen pääkohtaan - koska uskon, että Jeesus Kristus on elävän Jumalan Poika”.
Salmelan kirja osoittaa monin tavoin, kirkon omien lausuntojen pohjalta, adventtikirkon nykyisen opetuksen, että Jeesus Kristus ei ole Jumalan todellinen, kirjaimellinen ainutsyntyinen Poika, vaan että kyseessä olisi kirkon mukaan ainoastaan vertauskuva, nimi ja pelkkä rooli. Tähän ei vastineessa haluttu puuttua, koska ei haluttu lausua ääneen sitä kiusallista tosiasiaa, että näin teologiamme tosiaan opettaa. Mutta hiljentyminen on tässä tapauksessa myöntymisen merkki.
”Joka kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään, mutta joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä.”
”Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa.”
”Kuka sitten voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?”
(1. Joh 2:23, 4:15, 5:5)
Kirkon antama lausunto päättyy siihen, että Suomen Adventtikirkko irtisanoutuu kirjasta ja sanoo, että se ei anna oikeaa kuvaa ”adventtikirkon näkemyksestä ikuisesta evankeliumista eikä kolmen enkelin sanomasta”.
Jääkin ainoan tosi Jumalan haltuun, kenen näkemys kestää Herran päivänä - pioneeriemme, jotka omalla kokemuksellaan astuivat Jumalan johdossa kolmen enkelin sanomien vastaanottamisen kautta askelma kerrallaan lujalle korokkeelle, josta sisar White sanoi, että se on totuuden pohjalla ja Mestarirakentajan tekemä, vai niiden, jotka ovat astuneet pois tuolta korokkeelta sanoen sitä virheelliseksi ja jotka mieluummin julistaisivat kolmannen enkelin sanomaa vain osittain ja irrallaan kokonaisuudesta. Meidän tulisi kirkkona ja yksilöinä varoa, ettemme irtisanoudu Jeesuksen uskosta, sillä silloin jäljelle jää pelkät Jumalan käskyt. Niiden edessä emme kestä ilman Kristuksen vanhurskautta.
Salmelan kirjassa näkyy syvä huoli adventtikansamme tilasta, ja kirkon lausunto osoittaa, että huoli on hyvinkin aiheellinen. Se, että kirkkomme johtajat antoivat lausuntonsa juuri päivänä, joka oli juutalaisen kalenterin mukaisen suuren sovituspäivän aatto, on täynnä ironiaa ja symboliikkaa järkyttävällä tavalla, vaikka se olisikin pelkkää sattumaa. Raamatussa suurta sovituspäivää edelsi pasuunansoiton päivä, jonka tarkoitus oli kutsua kansaa uudistamaan uskonsa Jumalaan. Aikaa leimasi syvä itsetutkistelu ja katumus, hengellisen tilan arviointi, jotta tarpeelliset muutokset voitaisiin tehdä, ennen kuin on liian myöhäistä.
Salmelan kirjassa esitettyä kutsua herätykseen ja uskonpuhdistukseen, joiden täytyy sisar Whiten mukaan tapahtua ennen kevätsateen vuodattamista, ei johtotasollamme oteta vastaan. Kun soofar-torvi soi, niin vastaus on: ”Emme kuuntele!” Mikä tragedia, että mieluummin kuunnellaan väärän rauhan julistuksia kuin kutsua parannukseen.
Kun seula on käynyt ja kova huuto herättää, niin onko silloin sinun lampussasi öljyä? Laodikean seurakunta on omaksunut teologian, jossa Kristus on ulkopuolella. Mutta hän seisoo sydämesi ovella ja kolkuttaa. (Ilm. 3:20).
”Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. Koetelkaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, ettekö tunne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei näin ole, te ette kestä koetusta.” (2. Kor. 13:5).
